Hei lukijat! Koska seuraava teksti tulee olee astetta synkempää, kompensoin tätä söpöillä kissa kuvilla etc. Ekassa fotossa esintyy Tirri ja kippurakorva poika Felix.
Ja muistakaa, sääliä tai mitään muutakaan voivottelua En hae. Miulla on ollu rankkaa ja tiedostan sen. En ois sitä mitä oon, ilman näitä kokemuksia....Aloitetaan.
Oon kuullu et alkoholismi ois periytyvää...Samaten olen kuullut itsemurha taipumuksesta....Miulle ei ole ainakaan elämä antanut mitään helpointa mallia kumpaankaan. Äidin äiti teki itsemurhan vuonna 1970 äitini ollessa 16-vuotias. Äitini löysi oman äitinsä kuolleena. Mie 16-vuotiaana olin jo käynyt omaa äitiäni katsomassa ns.hullujen huoneella, kun hän Halusi parantua ja korjata virheensä ja monet kerrat itsemurhaa yrittäneenä, tunnusti sen sijaan alkoholismin ja sekakäytön...Ja HAKI APUA <3 Olen äidilleni ikuisesti kiitollinen tästä <3 Ja ennen kaikkea siitä rehellisyydestä. Hän on kertonut miulle kaiken vanhemmistaan, äitinsä kuolemasta ja kaikesta muustakin. Omasta pahasta olostaan ja niistä lukuisista yrityksistä poistua tästä maailmasta.
Isäni sen sijaan on Aina sanonut kärsivänsä epilepsiasta eikä ns. ryyppyputken tulehtumisesta"
Siksi jos miulta kysytään väleistä omiin vanhempiin....Äiti on se jota arvostan <3
Miulla on ne kuuluisat 9 elämää...tuhlattuna aika monta...Meinaisin kuolla jo kohtuun liki 1kk yli aikaisena. Olin alle viiden, kun polvileikkauksessa meinasin kuolla nestehukkaan. Sen jälkeen ala-asteella vesirokko (vaarallinen reuma sairaalle), terveydenhoitaja pisti lääkettä laskuvirheellisesti 3kertaisen annostuksen kultapiikkiä MYOCRISIN= munuaisten ois pitäny ottaa loparit. (Piikki pistettii joka toinen viikko eli olin hetken tauolla eikä piikki pistetty)
Ala-asteella myös ois pitäny vaipuu koomaan ja maksan kärsiä, kun otin 3päivän lääkkeet samana päivänä KUUMEESSA. Lääkkeinä meni Oxikloridi ja kortisoni. (Äiti jätti aina tuolloin miulle lääkkeet tiskipöydän reunalle et muistan ne ottaa. Äiti ei muistanu sen kummasemmin ku minäkään, kunnes olin 3päivän satsin ottanu). Soitettiin heinolaan Reumasäätiön sairaalaan, lääkkeet tauolle pariks päivää. Ja olin kumminki ihan ok ja verikokeet priimaa...Olen myös saanut kortisoni yliannostuksen myöhemmin ylä-aste iässä ja sekin oli ihan vahinko oivallus ettei miulle ollu tehty kortisonirasitus testiä. Onneks tehtii, miun elimistö tuotti 3kertasen määrän kortisonia + se suun kautta otettava...Lääke lopetettiin kerrasta vaikka niin ei saisi tehdä. Mut miun elimistö kesti. Olen myös kuulema ensimmäisenä potilaana Suomessa saanut reuman hoitoon suun kautta 40mg metotrexsaattia (solusalpaaja eli syöpälääke=pieninä annoksina reumaan). Ja Aina, miun veriarvot on vaa priimaa. Myös se tämä yksi täysin turha yliannostus....Ketipinoria ja triptylliä. Taju täysin pois 9 tuntia. Ei vatsahuuhtelua, ei lääkehiiltä, pelkkien tippojen(siis kanyyli) avulla menivät....2vrk osastolla -> psykan arvio, vitamiineja ja kotiin. Muutama hassu elämä vielä jäljellä ja mietin miten helvetissä olen näin "onnekas". Miun elimistö on oikeesti jotain terästä....
Kun olin TAYSssa, heräsin Acutassa hoitaja vieressä. Avasin silmät ja välittömästi tulloo kysymyksiä -mikä päivä, tiedänkö mis oon, mikä vuosi, kuka pressa jne....Ja hirveesti vaan puristellaan olkapäästä ja kerrotaan etten ole yksin....Olen turvassa ja miusta pidetään huolta. Ei kerrota onko kellekään soitettu( ei ainakaan lähiomaiselle, sen tiedän) tai onko joku soittanut. Lekuri laittaa miut osastolle. Nukun suurimman osan päivästä ja kuulen, kun huoneeseen tuodaan mies(kyllä, sukupuolia ei enää erotella huoneissa ainakaan TAYSssa) joka on myös kokeillut päättää päivänsä. Unettoman unen läpi kuulen, että mies on vaimonsa löytämänä päässyt Acutaan ja hänet on kytketty maksan puhdistus koneeseen. Se pysäyttää...Saan tietooni seuraavana päivänä, että mies on vetänyt ensin tramalia, sitten diapamia ja lopuksi aika monta panaCodia ja alkoholia. Alkoholia ekaa kertaa 25-vuoteen...Kuulen miten mies pyytää vaimoltaan anteeksi puhelimessa tekoaan ja myöhemmin myös täysi-ikäiseltä tyttäreltään. Olin itse osastolla torstaista lauantaihin ja lauantaina ennen kotiin lähtöäni, kuulen kuinka lekuri sanoo, että mies pääsee maksan puhdistus koneesta :) Hänen 25-vuoden selvä jakso, oli vissiin se pelastava tekijä ja olin iloinen hänen puolestaan. Olin myös iloinen siitä, että avasin suuni silloin perjantaina, kun vihdoin hänen kanssaan puhuin. Kun hänelle paljastui miun syy olla osastolla, kehui hän miun hymyä ja syvä ihmetys näkyi, Miksi mie olin siellä.
Ei siinä, ihmettelin itekin...ihmettelin myös loistavia veriarvojani...Huumoria perjantai iltaan toi 3:mas huonetoveri joka tuotiin illalla. Vanha mies, armeija aikana jalkansa menettänyt. Iltahoitaja tuli kysymään hänen iltalääkkeestä mikä se on ja milloin hän sen ottaa...Vastaus - No sillon, kun käyn nukkumaan-
Hoitaja kysyy et millos hra sit käy nukkuu, -No sillon ku väsyttää-
Oli oikeasti pakko ihan naurahtaa. Oli todella tottunut tuollaisiin kysymyksiin ja kaiken vammautumisen lisäksi huumori miehiä. Pakko arvostaa :)
Psykologi joka perjantaina mua jututti, oli todella mukava. Kehotti kotipaikkakunnalla menemään juttelee ja sanoi vielä laittavansa lähetteen erikseen. Siinä vaiheessa naurahdin, kun sanoi -Älä nyt vain ala raskaaksi kaiken keskellä- :D:D:D No se on taattu, että En. En mie edes voi saada lapsia vaikka haluisinki. Ystäväni lapset täyttää kyllä sen kolon ja eritoten oma kummityttö ja omat frettilapset tottakai <3
Muistan huutoni jostain kaukaa...Kun muutettiin jämsään ja katsoin ekaa kertaa kotiväkivaltaa...Huusin, että haluan kuolla.Äitini huusi miehelleen - Siru haluaa kuolla 6-vuotiaana-
Muistan sen varmaan ikuisesti ja se on ollu miun mielessä nyt monesti. Olen henkieni lisäksi menettänyt aivan vitusti elämäni aikana...Äidin vanhempia en koskaan nähnyt elävänä mutta äidin täti ja hänen puolisonsa olivat miulle Mamma ja Pappa. Papan kuolema oli miulle nuorena kova isku...Muistan vieläkin sen perjantain, kun luin pikkuserkultani sähköpostin, jossa hän kertoi papan kuolleen syädnkohtaukseen...Mamma eli vielä pitkään sen jälkeen. Muistan ensimmäisen virallisesti oman kissani Robinin omassa ekassa asunnossani. Muistan Retu Chowchown jonka pelastin löytöeläintarhalta. Molempien lopettamispäätöksen tein ihan itse ajatellen tassuttelijoiden parasta.
Ensin Retun joka maksoi miulle isän.....(tästä lisää myöhemmin)
Ja sen jälkeen Robin....Sen jälkeen on toki tullut ja mennyt paljon. Aloitus foton karvasetkaverit ovat jo muualla...Mutta näistä lisää joskus.
Se mikä kaikki on johtanut masennukseeni on siirretty suru ja tää tapaturma ja lukuisat muut vastoinkäymiset.... Oon vuoden sisään joutunu tähystyksiin peräsuolesta alkaen. Murtanu nilkkani, tapellu kaikkien mahollisten virastojen kans ja ylimäärästäkin...Ei vaan aina jaksa vaikka on pakko.
Sanoin jo aikasemmin et miulta on viety tässä elämässä aivan helvetisti! Miulta on viety Perhe = Reumasäätiön sairaala -Se tukiverkosto ja kaikki ne ihanat ihmiset joista vaan murto-osa on jäänyt <3 On jääny ala-aste ja yläaste kaverit/ystävät jonnekin pois....Ehkä tarkoitus ei ollu pitää heitäkään. Mut sentään reumasairaalasta jäi se yksi ja ainoa Paras Ystävä <3
Mutta....
Olen kokenu miun 2 parhaan ystävän kuoleman. Toisen löysin omasta vessastani kuolinsyyllä tahaton yliannostus. En ikinä unohda sitä jäätävää ihoa jota kosketin ja tiesin syvällä sisälläni, että ambulanssi olisi liian myöhässä. En alkanut elvyttää...tiesin...Kun lanssikuski julisti kaiken olevan liian myöhäistä, vajosin polvilleni ja aloin itkemään...Myöhemmin sinä päivänä tupakalla ollessani pihalla, pieni lintu,- Varpunen lensi aidan päälle -katsoi minua. Tiesin sen olevan Minttu <3 Siksi tänäkin päivänä, Mintun hautakiven päällä on pieni lintu <3Miun Minttu <3 Tämä foto hänestä siksi, koska rakastan tätä fotoa hänestä <3 Hänestä miulla on myöskin muistotatuointi. Niin ohikiitävän hetken sain olla osa hänen elämää, mutta sen pienen hetken, Muistan Aina <3 Sydämeni kaipaa Minttua nyt ja Aina <3 Sanoi kuka mitä tahansa tällä pienellä kylällä, koitin Hänet pelastaa...En vaan voinut pelastaa häntä omalta itseltään.
"And so the lion fell in love with the lamb "
Toinen rakkaani jonka menetin oli Veikkani Juho (henkisesti veli, ei verellisesti)<3 Hänen kuolemastaan sain tietää kolmantena yhteisen ystävän kautta. Hän oli kallioni, tukeni Mintun hautajaisissa ja kaikessa muussakin. En vieläkään tiedä enkä ymmärrä MIKSI nämä 2 ainutlaatuista ihmistä vietiin miulta pois aivan liian aikaisin...Mutta vaalin ikuisesti sitä aikaa jonka heidät sain pitää. Ei mene päivääkään etten heitä kaipaisi <3 <3 <3
Olen menettänyt kaveriporukat, perheitä, lemmikkejä...Kokenut alkoholismin, perheväkivallan, itsarit ympärillä, liian aikaiset kuolemat...Jos tää kaikki ois vaikuttanu muhun jotenkin muuten, olisin diagnoosin mukaan psykopaatti-sosiopaatti sarjamurhaaja. Mutta, olen halunnu käyttää kaikkia oppimaani/kokemaani Hyvään. Olen kasvanut sairauden kanssa, olen oppinut hakemaan apua vaikeissa tilanteissa ja muissakin tilanteissa. Olen selvinny vaikka mistä ja en ole vieläkään päästäni NIIN pipi etten haluis käyttää voimavarojani hyödykseni. Haluan auttaa muita ja, jos voin sen tehdä vaikka kirjoittamalla niin Hyvä. Kovin monessa asiassa en loista mutta pakko olla Vähän ylpeä itsestään, että en ole se psykopaatti-sosiopaatti sarjamurhaaja vaan haluan auttaa kokemuksillani muita. Kaikesta, KAIKESTA Voi Selvitä.
Oon aina kokenu et ilman taisteluntahtoa oisin ollu tomua jo aikaa sitten...Ei miulla ole koskaan ollu aikaa varsinaisesti "surra" mitään....Kun joskus koitin surra Retun ja Robinin menetystä, miulta kysyttii samana iltana "Voitko jo lopettaa tuon itkemisen"
En kokenut oikeutta saada surra enää sen jälkeen....Nyt tiedän et olen vain siirtänyt surua. On oltava vahva joo, eikä jäädä "märehtii"..Mut jokaisella ON aikaa surra ja itkee niin kauan kuin siltä tuntuu! Myös miulla vaikka koitan niiiiiiin stnan vahva aina ollakkin. Miun on pitäny Aina olla vahva....Ei aina ois edes tarvinnu niinku oon oppinu myöhemmin... On opittava et keho/psyyke Ei kestä kaikkea, eikä pidäkään! Jos surettaa, SURE! En ole tehnyt oikein koskaan siirtäessäni surua...Ei miun olis tarvinnut olla vahva ja kestää kaikkee....Saan murtua ja nyt olen murtunut. Olen myös hakenut apua ja ilman miun miestä ja nääpyleitä, en jaksaisi.
Tein niin väärin ottaessani liikaa lääkkeitä ja olen siitä pahoillani. Miulla on muutama hyvä ystävä, kummityttö joka tarvii mua, nääpylit ja mies jota ilman en olis tässä <3 Oon alkanu ottaa elämässä uutta suuntaa. Miulla on omanlainen perhe jota Rakastan. Vaikka en aina jaksais ja mietin välillä mitä varten herään, on miulla
Aina Syy Herätä.
Miun vammautuminen vaivaa mua, mut nyt on uus mahdollisuus hakee kuntoutusta ja tällä viikolla on myös kallonkutistaja käynti! Kaikesta huolimatta haluan myös nousta uuteen päivään miun rakkaiden kanssa. Loistaa uudessa A-killassa (Jämsän Seudun A-kilta ry), saada kummitytön puhumaan, pärjätä kuntouttavassa työpaikassa ja ennen kaikkea =Kirjoittaa!
Kaikesta huolimatta olen täällä kirjoittamassa jatkossakin, Teitä varten <3 Ottakaa opiksenne, Rakastakaa toisianne, Antakaa itsenne ja toistenne surra, kun tarve vaatii. Ja ennen kaikkea...
Vaalikaa sitä mitä Teillä on,
Aikaa Ei Koskaan Ole Tarpeeksi <3 Haluan kertoa Teille kaikille et fotossa olevat kissa veljekset pääsi miun luota hyvään kotiin ja vaikka oikealla oleva Rudolf Ruttu Spencer joutui poistumaan joukostamme kissojen taivaaseen liian aikaisin, Eli hän mitä hienoimman elämän ja on Aina sydämmessäni, niinkuin kaikki muutkin Rakkaat jotka olen menettänyt <3 <3 <3
Voimia Kaikille xoxo <3
