Ei ois kannattanu...

"Joulu tuli ja joulu meni....tällä kertaa repäsin ja aattona päätin kokeilla ja ottaa isääni yhteyttä ja ylipäätään sen puolen sukuun. Virhe liike kaiken kaikkiaan... eihän siitä aiheutunut, kun pahaa mieltä. Isäni kanssa en ole ollut missään tekemisissä 10vuoteen. En sen jälkeen, kun hän joi pikkuaivonsa pilalle ja joutui hoitokotiin...Samalla jäi sen puolen suku myös unholaan. Ei ymmärretty etten halunnut isääni nähdä. Miksi oisin? Eihän se mua edes tunnistanu enää...Nyt kun hänelle sitten koitin soittaa...Osastolla vastasi kiltti hoitaja joka oli lumoissaan, että kauan odotettu tyttären yhteydenotto vihdoin tuli.(iskän lääkäri ja hoitaja toivonu tätä monta vuotta) Kuulin kuinka isääni huudettii puhelimeen...Vastaus kaikui korviini "- Ei, en minä halua puhua kenenkään kanssa."

Isku vasten kasvoja....hoitaja pahoitteli ja mie pahoittelin, että häiritsin...Toivotin hyvät joulut ja suljin luurin. Oli tosi paska fiilis...Päätin, että oli eka ja viimene kerta et sorrun mokomaan mielenhäiriöön et kokeilen yhteydenottoa.

Onneksi oli oma mies lähellä ja tietenkin fretit. Heidän avulla olen jaksanut ja lemmikit on Aina hyvä syy nousta aamulla sängystä. Tätä kaikkee ei oo helppo kirjottaa...mut kirjottaminen on aina ollu yks miun vahvuuksista ja jakaa muille mitä oon kokenu. Jollakin menee kenties Aina huonommin, kun jollain toisella. Mie haluan jakaa. Tietty osa suvustani on miut jättäny ja pärjään. Miulla on paljon hyvääkin elämässä ja kirjoittamalla aion jatkaa.

Vähän taustaa: 10vuotta sitten, kun kutsu kävi Lievestuoreelle et mua tarvitaan...Johtui siis isäni tilanteesta. Hänet oli löydetty puolipukeissa pururadalta kouristusten valassa. Viina kouristuksia. Olin tietoinen isäni alkoholi ongelmasta ja isäni oli sen miulle selittänyt Epilepsiana. Koskaan en ole isäni kuullut siis myöntävän, että alkoholi olisi ongelma....en edes ennen sairaalaan joutumista(näitäkin oli siis jokunen ennen tätä viimeisintä ja , ennenkuin Ei ollut enää paluuta). Tuo oli siis viimeinen kerta.

Matkustin sitten silloin lievestuoreelle junalla jossa tätini(isän siskot) olivat vastassa. Olivat tilanneet pitsaa ja söin autossa matkalla laukaaseen sairaalaan. Jännitti, hermostutti, en tiennyt mitä oli vastassa...Kun paikan päälle päästii näin isäni osastolla haahuilemassa pyjamassa. Hoitaja pyysi hänet paikalle ja tätini sanoi isälleni: -Tässä on tyttäresi-nimeni- ja kysymys Muistatko?

Isäni katsoi minua hetken ja ojensi kätensä kättelyyn vastaten: - Ollaan me joskus nähty-

Puukon isku miulle....seurattiin iskää ns.päiväsaliin ja siellä tätini antoi iskälle sen silmälasit. Iskän vastaus: -Ei nuo ole minun, en ole koskaan tuollaisia tarvinnut-

 Nämä 2lausetta ovat jättäneet minuun syvät arvet ja en koskaan, En koskaan. Tule ymmärtämään et Mitä Vittua....Oma äitini on miulle myöntänyt alkoholi ongelman...Isäni Ei Koskaan. Miulla ois ehkä mahdollista anteeksi antoon, jos ois edes myönnetty ongelma. Mutta se, että alkoholi ongelma vaihdetaan epilepsiaan, ei miun kohdalla toimi. 

Kävimme sitten tuon tapaamisen jälkeen katsomassa isälleni tarkoitetun hoitokoti paikan...Sehän oli ok..sen muistan. Sen jälkeen palattiin lievestuoreelle ja miun oli tarkoitus mennä isäni asunnolle, koska siellä oli isän sekarotuinen koira. Sillekkin piti vielä etsiä koti...

Koira yhtälailla kuin asuntokin oli tosi kurjassa kunnossa. Koitin koko yön saada jotain eläinlääkäriä kiinni, joka olisi tullut lopettamaan kyseisen koiran. Seuraavana päivänä olin saanut jo erään ystävän kiinni, joka koitti antaa mahdollisuuden uuteen kotiin tälle koiralle....Ei ollut paljoa arvailun varaa koiran käytöksen perusteella siihen, että sitä oli valitettavasti lyöty.( Tämä oli miulle suurin shokki tajuta isästäni jotain erittäin pahaa kännikäyttäytymistä). En olisi ikinä uskonut...mutta koiran käytös kertoi toista. Se pelkäsi miehiä ja ei ehtinyt olemaan kuin vuorokauden uudessa paikassa kunnes tuli lopetus päätös...En edes muista enää oliko koira Wilma -nimeltään 5 vai 6vuotias....En edes muista enää syytänkö itseäni siitä, että edes sen pentuna iskälle vein....En ole tästäkään aikaisemmin kertonut...Isäni oli muuten kyllä todella eläinrakas...humala vaan muutti kaiken...

En rehellisesti sanoen tiedä mistä silloin repäsin voimavaroja mut lemmikkini olivat yksi niistä, ja se syy nousta sängystä ylös. Plus miulla oli silloin säännöllinen käynti psykologilla joten juttu apua oli. Olin toki omalla tavallani katkera ja olen kenties vieläkin...ainakin sen jälkeen mitä nyt tämän vuoden jouluna koin. Mutta miulla on niin paljon omassa elämässä ollut aina, että en jaksa jäädä märehtii. Miks miun pitäis? Kaikesta alkoholismista huolimatta, miun äiti ja lukuisat käynnit kallonkutistajalla on kasvattanu miut siihen et en oo vanhempieni huoltaja. Ne on ollu ja on Miun huoltajia. Ja koko miun yläaste iän miulle tätä opetettiin ja en ole sen jälkeen valmis luopuu oppimastani. Jos joudun menettää osan jopa suvusta VAAN siks etten suostu isääni näkee nii FINE. 

Oon eläny ilman isää jo 10 vuotta...Elän lopunki aikaa ja koitan antaa vaa vertaistukee, koska sitä miulta liikenee. Oma isäni ei mua muista juotuaan pikkuaivonsa niin pilalle, että siitä ei tiedä mihin vuoteen herää. On jääny kuulema luuppiin jossa olen 3wee...Annan sille ymmärrystä. Sen on hyvä olla niissä aatteissa. 

Mie pärjään kyllä...ja kerta oon hyvä kirjottamisessa, on tää kenties ikuisesti osa miun prosessia toipua.Ja jos JUST SINÄ koet et tästä on apua, jatka muittenkin kirjotusteni parissa, koska koskaan ei voi tietää mikä kolahtaa :)